Tämä kysymys pyörii mielessä aina välillä kun oma pääkoppa ja hermorakenne on se mikä on. Jännitän kokeissa (ja jopa näyttelyissä...) enkä tahdo saada aikaan itselleni sitä rentoa suoritusta. Miksi siis kisaan? Miksi ei riitä kotitokoilu, hauska puuhastelu koirien kanssa. Miksi pitää väen vängällä mennä tilanteisiin jossa pakki menee sekaisin ja itse kasaa itselle paineita....Hulluutta on monenlaista :). En usko, että tulisi treenattua tavoitteellisesti ilman, että olisi niitä virallisia kokeita, joissa pääsen testaamaan yhteispelimme toimivuutta ja sitä miten edistymme. Jokainen koe paljastaa aina jotain uutta, tuo jonkun uuden jutun, mikä pitäisi huomioida myös treeneissä. Jollain masokistisella tavalla sitä myös nauttii siitä koetilanteen tuomasta jännityksestä - puhumattakaan niistä hetkistä ja kerroista kun huomaa, että treeni on tuonut tulosta ja jokin onnistuu :). Tokoilu opettaa myös nauttimaan itse matkasta, pienistä onnistumisista. Monella tokoilijalla varmasti siintää haaveena tai tavoitteena se TVA - onhan se sellainen "unelma" meilläkin. Päämääräksi en halua sitä asettaa sillä omat rahkeet eivät ehkä riitä sinne asti. Siksi siis edetään luokka kerrallaan hitaasti "nautiskellen" - viimeistä avon ykköstulosta suorastaan pelkään :D. Sehän tarkoittaa hyppyä voittajaan ja vaatimustaso taas nousee...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti